Tämä oli vaihteeksi aamujen aamu. Herätessä jo oli sellainen tunne, että eilinen ulkotreeni tuntuu siellä sun täällä. Tämä ei voi olla merkki muusta kuin siitä, että jotakin tässä solutemppelissä tapahtuu, toivottavasti se palaa!
Lapsiperheen aamuthan eivät ole sitten yhtään mitään ilman pientä hässäkkää. Tänään pipo oli hukassa eikä pyörän avainkaan tahtonut löytyä, lopulta päädyin ajamaan tokaluokkalaisen koululle tietenkin juuri se minimittainen paituli päällä. Onneksi kuljetus ei vaatinut autosta poistumista, joten herätin korkeintaan hilpeyttä naapureissa autoon kipaistessani.
Tässä vielä tuulahdus aamukasteen valloittamalta pellolta tuosta talon edestä. Tämä terapeuttinen peltokävely laski sopivasti verenpaineet ja nyt on taas mukava mieli.
